En ole yleensä sitä ihmistyyppiä, joka helposti turhasta valittelee, mutta nyt täytyy todeta, että olen välillä aika loppuunpalanut tässä tilanteessa. Pojalla alkoi pientä uhma?kiukuttelua kuukausi pari takaperin. Se oli vähäistä ja sen kanssa pärjäsi, lähinnä se oli huvittavaa. Vaan nytpä ei enää naurata. Uhmailu on pahentunut x1000. Tämä viikko on nyt ollut kaikista pahin tähän astisista. Ei kelpaa ruoka, ei kelpaa juoma, ei kelpaa syli, ei kosketus, ei vieressä oleminen ja silti pyydetään syliin, jotta voidaan vääntää keho salamannopeasti kaarelle raivarin kera päästäkseen pois sylistä...
Eilen Viljami söi todella vähän koko päivänä, joten ilta oli taattu pelkälle kiukulle. Meiltä lähti kylässä olleet vieraat pikkukakkosen jälkeen ja siitä se sitten alkoi. Poitsu itki ja raivosi käytännössä koooooooko pitkän illan... Hakkasi ja löi kaikkea mikä eteen osui, heittäytyi vähän väliä lattialle makaamaan itkupotkuraivarin merkeissä. Yritin tarjota kaikkea mahdollista ruokaa, kaikki lensi pöydälle miten sattui, tai sitten ne paiskattiin suoraa lattialle. Lopulta tarjosin jogurttia, mitä en normaalisti antaisi, se meni alas, mutta siinäkin kesti ainakin puoli tuntia kun väliin mahtui se miljoona pikkuraivaria. Olin suoraansanottuna huojentunut kun poika vihdoin nukahti kymmenen jälkeen illalla.
Tänään aamu alkoi jo 6.45, mikä on meillä suhteellisen aikaisin. Poika oli sängyssä hyväntuulinen kun makoiltiin, joten en osannut odottaa mitään eilisiltaisen kaltaista. Mutta taas sai koputtaa puuta, nimittäin kun noustiin ylös, alkoi itkuilu ja raivoaminen käytännössä välittömästi... Kun tätä oli jatkunut vajaa tunti, pääsi jo itseltäkin itku, mikään ei taaskaan kelvannut. Poika katseli mua hetken ja lopetti raivoamisen, tuli syliin istumaan ihan hiljaa, ja äitiä itketti vielä enemmän... Yritin siinä sitten kyynelten lomassa pojalle sopertaa, että äitillä on vaan vähän paha olo, kun Viljamilla on paha olo. Että olisi kiva jos Viljami edes vähän söis jotain, niin tulis äitillekin vähän parempi mieli. Hetki siinä istuttiin sylikkäin, juteltiin ja halailtiin, koitettiin uudestaan tulla pöytään, kun molemmilla oli vähän parempi mieli. Viljami söi leivältä päälliset ja söi puuroakin reippaasti ainakin kymmenen lusikkaa ja jo siitäkin määrästä huomasi että poikakin piristyi ja tuli edes aavistuksen paremmalle tuulelle.
Hetki leikittiin ja puettiin päälle, suunnaten auton nokka kohti keskustaa ja muskaria. Tänään vaan oli päivä, etten olisi rumasti sanottuna kestänyt olla pojan kanssa vaan kotona koko aamua. Muskarissa arvatenkin sama kiukuttelu jatkui, kun ei heti saanut ottaa autoja esille, vaan ensin piti se puoli tuntia keskittyä laulamiseen ja laululeikkeihin. Muille Viljami taas esitti ilopilleriä, mutta heti kun katsoi mua silmiin, tuli kiukunpuuskia. Joten se puoli tuntinen meni aikalailla kiukutessa. Sitten toki oli pojalla kivaa, kun sai ottaa lelut esille muskarin jälkeen. Kotiinpäin kun lähdettiin, simahti pieni autoon melkein samantien ja nyt nukkuu toista tuntia päikkäreitä, toivottavasti unilta heräisi edes vähän kivempi ja hyväntuulisempi pieni mies.
Tuntuu hyvältä päästä illaksi töihin, vaikka olenkin töissä tänään vaan 3,5 tuntia, mutta sekin riittää saadakseen ajatukset muualle täältä kotoa. Viljami menee illaksi mun vanhemmille hoitoon, toivottavasti sielä tekisi jotain muuta kuin kiukuttelisi. Mies vie illalla kissat leikattavaksi, eikä viitsi poikaa ottaa eläinlääkärille mukaan. Tällaisissa tunnelmissa tällä kertaa, ei ole aina todellakaan ruusuilla tanssimista tämä koti-elämä, mutta toivottasti edes tämän syömisen kanssa helpottaisi mahdollisimman pian, hyvä ruoka, parempi mieli!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti