....että aika kultaa muistot niin äkkiä?? Tuossa viime yönä nukkumattia odotellessa aloin miettiä raskausaikaani. Aikamatkaa, joka oli yksi elämäni raskaimmista. Miksi jo nyt tuntuu että eihän se niin paha ollutkaan ja voisin käydä läpi saman joskus uudestaan? MIKSI??
Ensimmäiset puoli vuotta raskaudestani noin kuudennelle tai seitsemännelle kuulle oli yhtä helvettiä ja silloin ajattelin että miten ihminen voi olla näin hullu että menee tekemään jotain tällaista ja vielä omasta tahdostaan... En enää ajattele edes sitä oksentelun määrää niin pahana mutta silloin olin ihan loppu. Oksentelin koko puoli vuotta pahimmillaan alle puolen tunnin välein, eli pahimmillaan jopa parikymmentä kertaa päivässä ja pihalle tuli AIVAN KAIKKI, jopa vesi. Päivääkään en tuohon aikaan sairaslomaa kuitenkaan ottanut pahoinvoinnin takia vaan töissäkin meni välillä puoli päivää pelkästään pönttöä halaillessa mutta onneksi minulla oli kiva työporukka joka tiesi aika alusta asti raskaudestani ja sain ihan luvan kanssa oleskella sielä vessassa. :D Pahoinvointia oli siis pääsääntöisesti ympäri vuorokauden, ja kyllä, nousin myös öisin oksentamaan, mutta onneksi sitä ei ollut joka yö vaan muutama yö viikossa. Pahimpina oksuaikoina muutaman kerran tuli oksennettua pelkästään enää verta kun sisuskalut oli niin hajalla oksentelusta ja eipä siellä mahassakaan mitään ollut mitä olisi oksentanut.
Väsymys oli myös toinen joka vei puolen vuoden ajan kaikki energiat, en tainnut paljon muuta tehdä kun nukkua ja oksentaa.. Menin iltaisin yhdeksän aikaan jo nukkumaan, kävin töissä, ja menin heti töiden jälkeen taas suoraan nukkumaan "päikkärit", heräsin ja olin tunnin tai pari hereillä ja sitten taas jo yöunille. Vaikka olinkin aina hetken valveilla en kuitenkaan jaksanut tehdä mitään, melkeinpä makasin vain sohvalla. Onneksi Juuso hoiti raskausaikana melkein kaikki kotityöt, koska minusta ei olisi siihen ollut, ei vain ollut voimia.
Kolmantena sitten se henkisesti pahin, eli tunneskaalat jotka kävin läpi laidasta laitaan. Olen viitisen vuotta sitten käynyt läpi masennuksen ja taas nousivat sen aikaiset ajatukset pintaan. Kun tulin raskaaksi pelkäsin tulevaa, en tiennyt olinko sittenkään valmis äidiksi mutta olin kuitenkin pohjimmiltaan iloinen ja onnellinen. Jossain vaiheessa olisiko kolmannella tai neljännellä kuulla kun olin jo niin väsynyt ja loppu oksenteluun myös ajatukset muuttuivat. En ollut enää onnellinen raskaudestani, vihasin itseäni ja myös meidän parisuhde oli koetuksella ja olin myös sen suhteen toivoton. Sisälläni ei liikkunut enään mitään paitsi vauva, eikä mikään tuntunut miltään, olin ihan tyhjä. Tuijotin päivät pitkät tyhjin silmin seiniä tai kattoa enkä tuntenut mitään, tunteet joista ennen iloitsin tai surin ei tuntunut enään miltään. En tiedä miten Juuso jaksoi sen ajan yli mutta olen ylpeä ettei hän lähtenyt viereltäni. Vasta kun pahoinvointi helpotti alkoi myös tunteet palata ja viimeiset pari kuukautta meni jo onnellisemmissa merkeissä ja aloin taas vauvaakin innoissaan ja myös peloissaan odottelemaan.
Raskauden kahdeksas kuukausi taisi olla koko raskauden parasta aikaa, mieli oli suhteellisen hyvä, pahoinvointia oli enään vaan silloin tällöin ja olin ylpeä itsestäni että olin pahimman ajan yli selvinnyt vaikka vasta se paha olikin edessä, eli synnytys. Viimeisillä viikoilla aloin taas olla vähän väsynyt, en saanut nukuttua öisin hyvin, oli kaikenlaisia kipuja ja olisin jo halunnut synnyttää mutta vauvaa ei näkynyt eikä kuulunut ja kaikkea varjosti epävarmuus siitä saisinko synnyttää vai joutuisinko sektioon oman kokoni ja vauvan koon vuoksi.
Pari viimeistä viikkoa oli henkisesti ja fyysisesti raskaita mutta lopulta se päivä koitti että sain palkinnon koko siitä yhdeksän kuukauden piinasta, sain itselleni maailman ihanimman pienen miehen alun! <3 Ensimmäiset viikot kuluivat sumun peitossa, aina välillä kävi mielessä että koska joku hakee tämän pienen pois, päivä päivältä rakkaus kasvoi suuremmaksi ja nyt kohta kahden ja puolen kuukauden päästä rakastan lastani enemmän kuin mitään muuta, päivääkään Viljamin kanssa en vaihtaisi pois vaikka raskasta itkuisuuden takia onkin ollut, mutta pienikin äitille väläytetty hymy korvaa kaiken! <3
 |
| Rv 15+1 |
|
 |
| Rv 19+4 |
 |
| Rv 23+4 |
 |
| Rv 27+0 |
 |
| Rv 30+6 |
 |
| Rv 30+6 |
 |
| Rv 32+3 |
 |
| Rv 34+3 |
 |
| Rv 36+3 |
 |
| Rv 36+3 |
 |
| Rv 39+4 |
 |
| Rv 39+4 |
Viimeiset kuvat masusta on siis kaksi päivää ennen synnytystä ja hui kauhee kun olinkin iso! :D
Että kaikkea sitä ihminen tekeekin tällasen rääpäleen takia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti